Kirjoittajat: Tuija Huovinen & Eero Karjalainen
Mutta eikö toisaalta ollut petturuutta olla puhumatta asioista, jotka olivat tapahtuneet, petturuutta ainakin omaa itseä kohtaan, sitä joka oli ne kokenut? Eihän historiastakaan koskaan sanottu, ettei siitä pitäisi puhua; päinvastoin, historiassa hiljaisuus merkitsi unohtamista, ja juuri sitähän ihmiset pelkäsivät eniten silloin, kun unohdukseen oli vaipumassa heidän oma historiansa. Ja historia oli näkymätöntä, vaikka sen monumentit olivatkin pystyssä. Monumenttien pystyttäminen oli puolet muistamisesta, mutta toinen puoli oli tulkintaa. Oli silti pahempaakin kuin unohtaminen: väärin tulkitseminen, puolueellisuus, tapahtumien valikoiva kertominen. Totuus vaatii ilmaisua: sitä ei voi jättää ilmaisemaan itseään…[1]
Aluksi
Visuaalisten taiteiden alan toimintaedellytykset ovat Suomessa rakenteellisesti heikommat kuin monilla muilla taiteenaloilla.[2] Samaan aikaan, kun (kuva)taiteilijuuden infrastruktuurinen tukeminen on nojannut pitkälti apurahoihin, useat julkisen taiteen hankkeet ja kuntien sekä kaupunkien julkisen taiteen ohjelmat ovat luoneet uusia toimintamahdollisuuksia taiteilijoille ja monialaiselle yhteistyölle arkkitehtuurin, taiteen, suunnittelun ja rakentamisen välillä. Vaikka pelkästään julkisen taiteen varaan – taiteilijana tai asiantuntijana – on käytännössä mahdotonta tai erittäin vaikea rakentaa pitkäjänteistä toimeentuloa[3], julkisen taiteen toimintakentän vakiintuminen on kuluvalla vuosituhannella lisännyt taiteilijoiden mahdollisuuksia osallistua tasavertaisina ammatillisina toimijoina jaettujen tilojen rakentamiseen.
Julkisen taiteen toimintakenttää voi, ja tulee, katsoa kuitenkin myös muusta kuin yksittäisen tekijän näkökulmasta – se lisää mahdollisuuksia osallisuuteen ylipäätään, kun teoksia kohdataan sattumalta, arkisesti. Julkiset ja puolijulkiset teokset, kuten veistokset, paikkasidonnaiset installaatiot tai tapahtumat, hämärtävät rajoja kokijuuden, materiaalisuuden ja visuaalisuuden välillä, ja avaavat näin kysymyksiä taiteen kokemisen kestävyydestä sekä saavutettavuudesta.[4]
Vuosikritiikkimme käsittelee julkisen taiteen ja julkisen tilan välistä suhdetta sekä julkisen taiteen inhimillisen kokemuksen ja osallisuuden ohella muiden kuin ihmisten – esimerkiksi toisten lajien ja maiseman – ja taiteen välistä kanssakäymistä. Tästä syystä on merkityksellistä tarkastella julkisen taiteen tiloja sekä paikkasidonnaisuudesta muodostuvia verkostoja sekä siihen liittyviä moninaisia tapoja, jotka ovat aikojen saatossa muuttuneet ja yhä tulemassa.[5] Vuosikritiikki on vääjäämättä laadullinen, epätäydellinen ja sen itselleen myöntävä. Kommentaarisena tekstilajina se avaa kuitenkin kaksi ilmeistä suuntaa: kuluneen vuoden läsnäolevan, mutta retrospektiivisen tarkastelun I) teosten ja samalla II) niiden kanssa ajateltujen ja koettujen perspektiivien kautta. Kartoittakaamme siis reittejä äärelle.
Jalan- ja kädenjälkiä, mittareita
Taide ja tiede (jotka eivät ole toisistaan irrallisia) kantavat ja edelleen myös toistavat kumpainenkin kolonialismin ja ekstraktivismin vuosisataista historiaa. Julkinen taide prosesseineen, materiaalien tuotantoketjuineen, kuljetuksineen, energiankulutuksineen ja loppusijoitteluineen on yhä vahvasti kytköksissä luonnonresurssien kestämättömän riistoon, kuten kaivannaisteollisuuteen. Kestävyysmurrosta, eli laaja-alaista yhteiskunnallista muutostarvetta tarkasteltaessa keskeinen toimiala on rakentaminen, johon julkinen taide tiiviisti kytkeytyy, sillä rakentaminen ja rakennukset muodostavat noin kolmanneksen Suomen päästöistä ja puolet julkisten hankintojen päästöistä.
Turun kaupungin julkaisema ja Wäinö Aaltosen museon tuottama Turun julkisen taiteen eko-opas (2025) tarkastelee julkisen taiteen ja siihen liittyvien prosessien kestävyyttä sekä taiteilijan että taideteoksen tilaajan näkökulmasta. Oppaan mukaan taideteosten kohdalla sekä ekologisia että sosiaalisia vaikutuksia arvioidessa huomioon tulisi ottaa paitsi teoksen elinkaaren negatiiviset, myös positiiviset vaikutukset.
Oppaassa ehdotetut mittarit ovat ihmisruumiiseen kytkeytyviä jalan- ja kädenjälkiä. Hiili- ja luontojalanjälki keskittyvät teosprosessin päästöihin ja vaikutuksiin monimuotoisuuteen, kun taas kädenjäljellä viitataan teoksen myönteisiin vaikutuksiin – siis taideteosten edesauttamiin päästövähennyksiin ja luontovaikutuksiin. Konkreettisia tai välillisiä tuotannollisia kädenjälkiä arvioidaan esimerkiksi mittaamalla teoksen tavoitetta ja kykyä sitoa ja varastoida hiiltä, sen vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen osallisuuden tai liikkumisvalintojen suhteen tai ennallistamisen ja saasteiden puhdistamisen näkökulmista.[6]
Oppaan listaamat kestävyyteen kytkeytyvät tavoitteet ovat perusteltuja – nähtäväksi jää, millä tavoin ja millä ajallisella välillä niitä huomioidaan ja sovelletaan, myös valtakunnallisesti, sotkuisissa, limittyneissä ja alati kehkeytyvissä poliittisissa, ekologisissa ja sosiaalisissa (taiteen) tuotantoprosesseissa, jotka yhä ovat vahvasti kytköksissä voittoatavoittelevaan talousmalliin ja tehokkuuteen sekä vaatimuksiin tuottaa vielä isommin ja näyttävämmin. Taide ei ole koskaan irrallinen poliittisista ja taloudellisista suuntauksista, pyrkimyksistä ja virtauksista tai niiden yläpuolella, vaan osa niitä. Poliittiset valinnat ohjaavat muun muassa julkisen rahoituksen leikkauksia, jotka tällä hetkellä kohdistuvat taiteen lisäksi raskaasti erityisesti luonnonsuojeluun eivätkä esimerkiksi metsätalouteen.[7]
Esimerkiksi ylempänä esiin nostettua ennallistamistyötä sekä sen suunnittelua ja arviointia pohdittaessa on tarpeen kysyä, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan ja miten työssä “huomioidaan luonnon ja erilaisten ajallisuuksien syklien queeri monimuotoisuus, luontokulttuurien rajojen huokoisuus sekä eri lajien moniääninen yhteistoimijuus”[8]: päättääkö ja arvioiko ihminen vaihtuvien arvojensa ja tietonsa pohjalta, mikä on säilyttämisen arvoista ja millä lajeilla on oikeus saada elää ja kukoistaa? Entä voidaanko ennallistamisajattelua soveltaa keskusteluihin julkisesta taiteesta tai esimerkiksi kysymyksiin taideteosten poistamisesta?
Saavutettavuuden, osallisuuden ja kestävyyden teemat ovat olleet läsnä myös vuonna 2025, joka on ollut julkisen taiteen osalta vilkas. Teoksia on tilattu ja toteutettu, keskustelutilaisuuksia järjestetty ja ohjaavia dokumentteja laadittu. Poliittis-yhteiskunnallisen sekä taloudellisen ilmapiirin sirpaloituessa ja eriarvoistumisen lisääntyessä kysymys taiteen ja kulttuurin kokemisesta saa osakseen uusia kysymyksiä. Kuka tätä harrastaa ja kuka osallistuu, ja millä edellytyksillä? Viime vuosien kuvataiteen käyntimääriä Suomessa tarkastellessa on selvää, että kuvataiteen äärelle hakeutuminen on erittäin suosittua[9] – toisaalta yksittäinen kävijä saattaa käydä esimerkiksi taidemuseossa vuoden aikana useasti, mitä Museokortin kaltaiset järjestelmät myös tukevat.
Julkisen taiteen vaikutuksia on hankalampi mitata määrällisesti. Paitsi mahdottomuus soveltaa taiteen kokemisen institutionaalisia perusmääreitä, kuten kävijämääriä ja -pituuksia, myös luikerteleva ja ennustamaton temporaalisuus määrittää teosten luonteenomaisuuksia. Julkinen teos ei muuta niinkään ympäristöään vaan konteksti muuttuu teoksen ympärillä. Näin on erityisesti, jos siirtää katseen inhimillisestä enemmän-kuin-inhimilliseen, rakenteista reaktioihin. On muistettava, että inhimilliset käsitykset ja uskomukset kehittyvät aina suhteessa ei-inhimilliseen maailmaan – kulttuurisina näyttäytyvät asiat ja ilmiöt ovat monin tavoin erilaisten voimien ja muiden eliöiden rajaamia ja muokkaamia. Siksi myös julkisen taiteen kohdalla posthumanistinen kulma on ajankohtainen ja relevantti.
Ihminen on osa kaikkea elollista ja elotonta: hänessä ja hänen lävitseen virtaavat samat mineraalit, nesteet ja kaasut kuin muissakin ruumiillisuuksissa; ihminen ei ole erillinen maailman käsitteellistäjä ja järkeistäjä. Posthumanistinen ajattelu reagoi ilmastonmuutoksen ja kuudennen sukupuuttoaallon kaltaisiin monikriiseihin. Kriittisyyden lisäksi ajattelulle ominaista on myös uuden etsiminen[10], mitä on havaittavissa niissä julkisissa teoksissa, joita tässä vuosikatsauksessa keskitytään tarkastelemaan.
Julkinen tila(nne) ja materiaalien ajallisuus
On kolme elämää. Jos tippuu alas, niin menettää aina yhden. Mut sit jos tekee näin (seisoo 10 sekuntia yhdellä jalalla veistoksen päällä), niin saa uuden elämän. ÄN, YY, TEE, NYT! Lapset loikkaavat synkronoidusti seuraavalle siitepölyhiukkaselle vaihtaen paikkaa keskenään, yhä uudelleen. Muutama lapsi piileskelee ystäviään yhden hiukkasen takana, sen toista puolta vasten nojailevat totiset ja aatoksiinsa vaipuneet ystävykset. Yhden leveän hiukkasen päällä seisoo kolme tanssijaa, joita maankamaralta ohjaa käsillään aaltomaista liikettä piirtävä koreografi. Ehkä hiukkaset ovat kulkeutuneet pihaan tuulen mukana, kenties ne ovat pudonneet kookkaan kimalaisen siitepölyvasusta.
Saara Ekströmin kolmiosainen Pollen-teos sijaitsee Kallion ala-asteen ympäristössä Helsingissä. Siihen kuuluvat koulun pihalla sijaitseva mittakaavalla leikittelevä, mikroskooppisia siitepölyhiukkasia kuvaava betoniveistosten sarja ja kukkavartiset valaisimet, sisätiloissa metsäluontoa käsittelevä teos sekä yhteistyössä säveltäjä Laura Naukkarisen (LAUNAU) kanssa toteutettu välituntien merkkiäänisävellys. Ennen välitunnin päättymistä pihan aikuiset alkavat vilkuilla kelloa ja suunnata kohti koulurakennusta ohjaten lapsia jo valmiiksi ovia kohti, sillä linnunlaulua ja hyönteisten surinaa sisältävää ääniteosta on vaikea erottaa kiljahdusten, sorinan ja kaupungin kohinan keskeltä. Merkkiäänet julkisessa tilassa luovat ja palauttavat mieleen voimakkaitakin muistoja.[11]
Teokseen kuuluu myös taiteilijan lahjoitus Luonnonperintösäätiön Kissankello-kampanjalle, jolla tuetaan uhanalaisten perinnebiotooppien, kuten niittyjen, ketojen ja laidunalueiden sekä niiden lajiston säilymistä.
Niin ikään helsinkiläiskoulun yhteydessä käy teoksissaan Saamenmaan dekolonisaatiota käsittelevän taiteilija Outi Pieskin teoskokonaisuus ČSV áigi (ČSV áika); auringonkeltainen kello ja 12 laukkasta, jotka kirmailevat omia ajallisia reittejään kellotaulun ulkopuolella. Monimerkityksistä kirjainyhdistelmää käytetään kuvaamaan muun muassa alkuperäiskansojen oikeuksia ja luonnonsuojelua sekä saamelaisia tukevia tahoja. Saamen kielen opetusta tarjoavan Keski-Pasilan koulun ja päiväkodin yhteydessä olevan kaksiosaisen teoksen molemmilla osilla on vahva onnea tuova ja lasta suojeleva merkitys. Pieskin teos, samoin kuin Ekströmin, on HAM Helsingin taidemuseon tilaus ja kuuluu sen julkisen taiteen kokoelmiin.
Julkisella taiteella on mahdollisuus toimia ekososiaalisen perinnetiedon välittäjänä. Sillä tarkoitetaan inhimillisen kasvun kautta saavutettua ymmärrystä ja tilanteista tietoa sellaisista ihmisenä olemisen oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka perustuvat ihmisten, toisten lajien sekä erilaisten ajallisuuksien, rytmien ja materiaalisuuksien keskinäisriippuvuuteen. Perinnetieto on elävää ja ajassa muuntuvaa sekä ylittää ja kyseenalaistaa tiukkoja ajallisia narratiiveja ollessaan läsnä menneessä, nykyisessä ja tulevassa yhtä aikaa, kuten Pieskin teoksen ja ČSV-kirjainyhdistelmän välittämä tieto. Kuinka hyvin ajattelu on nähtävillä julkisen taiteen prosesseja ja päätöksentekoa ohjaavissa dokumenteissa tai käytänteissä?
Käymättömiä reittejä
Kesällä 2025 Esplanadin puistossa osana Kati Kivisen ja Blanca de la Torren kuratoimaa Helsinki Biennaalia sijaitsi neliosainen veistoskokonaisuus Ötökkäryijyt, joissa yhdistyy molempien taiteilijoiden synnyinseutujen tekstiilikuvioita. Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin teoksesta kaksi hyönteisten lepo- ja talvehtimispaikkoina toimivaa ryijyä on nyt kuljetettu ja uudelleensijoitettu niiden valmistuspaikkakunnalle Konnevedelle, yksi Kemiönsaarelle Kulturhus Björkbodan takaniitylle ja yksi Suomen Kansallisoopperan ja -baletin oopperatalon edustalle Helsinkiin.
Hammin ja Kamangerin teoksessa julkinen ja yksityinen limittyvät, kun perinteisesti kodin yksityiseen vaikutuspiiriin liitetyn ja symboleiltaan kotiasuojelevan tekstiilin sisään muuttaa kaupunkilaisia, joiden elintila kapenee jatkuvasti. Teos tarkastelee julkista tilaa siten myös enemmän-kuin-inhimillisten poliittisten toimijoiden – kuten hyönteisten – asuttamana, lajienvälisiä protokollia[12] ja toimintatapoja kipeästi tarvitsevana kontekstina. Ekologisen kriisin aikana julkista tilaa on kokonaisuudessaan tarkasteltava sen itsensä ehdoilla: sovitettava inhimillinen toiminta myös olemassa olevaan[13], eikä aina jahdata ja rakentaa uutta. Tähän kuvitteluun ja asemointiin on myös julkisen taiteen osallistuttava.
Aletaan Alusta, ehdottaa vihreäpohjainen kyltti Turun taidemuseon kupeessa Puolalanmäellä. Kyltin vieressä seisoo tyhjä, punaisesta graniitista tehty alusta. Aiemmin alustalla oli, vuodesta 1977, V.I. Leninin rintakuva, joka poistettiin vuonna 2022 Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Nyt alusta itsessään muodostaa teoksen eli turkulaisen taiteilijapari IC-98:n Alusta (2025–) -intervention. Teos muodostuu sekä tyhjästä alustasta että sille toteutettavista, vaihtuvista taideteoksista, joista ensimmäinen toteutetaan alkuvuonna 2026. Teos muistuttaa, miten myös ele voi toimia teoksen materiaalina, ja miten poissaolo voi olla aktiivista[14], poliittista ja kysyvää.
Alusta on samalla paikallinen ja kontekstiin sidottu sekä siitä vapautunut, (taide)poliittisen keskustelun ja alusta aloittamisen diskursiivinen tila, joka ehdottaa uusia käyttötarkoituksia ja vaatii myös teoksen kohtaavilta toimijuuksilta uusia asentoja. Mitä kuvia, eleitä tai materiaaleja – ajassa kierrätettyjä, palaavia, historiallisiin ja kulttuurisiin muisteihimme pakotettuja – kuvittelemme pedestaalille? Minkälainen nykyisyys tyhjällä alustalla, sen eleellä, on vuonna 2025, ja miten tämä nykyisyys muuttuu ajassa, tulevien teosten ja interventioiden kautta? Entä minne rintakuvat ja kaadetut patsaat ylipäätään päätyvät – minkälaista lepoa varaston rauha ja unohdus on?
Jatkoksi
Taiteella on erityislaatuinen kyky ja mahdollisuus lumoutumiseen ja toisinkuvittelemiseen luomalla ja kiinnittämällä huomiota todellisuuksiin ja ajallisuuksiin, jotka jäävät hegemonisen vallan ja tiedon ulkopuolelle, varjoon tai ihmisaistien ulottumattomiin.[15] Julkista tilaa on rakennettu vetämällä suoria, pakotettuja viivoja ja inhimillisen elämänmenon sujuvoittaminen edellä, muiden kustannuksella. Arkkitehtuurin avulla on vahvistettu luonnon ja kulttuurin kahtiajakoa[16], ja muistomerkkejä on pystytetty tuhoajien kunniaksi. Kun yhteiskunta kartoittaa valmiiksi normatiivisia ja pakotettuja rakenteellisia reittejä, joita meidän tulisi seurata ja kulkea, julkinen taide voi tarjota monilajisesta osallisuudesta perustavan kontekstin, jossa voimme hahmottaa erilaiset historiat ja narratiivit uusilla, kestävämmillä tavoilla. Reittejä, joita ei ole aiemmin kuljettu tai kuviteltu, tai ei ainakaan yhdessä. On mahdollista nähdä välähdyksiä jonkinlaisesta paluusta taiteen kollektiiviseen funktioon ja sen keskeiseen rooliin moniulotteisen yhteisöllisen elämän uusintamisessa.[17]
Kirjoittajat:
Tuija Huovinen on kirjoittaja ja kuraattori, joka suorittaa maisteriopintojaan Taideyliopiston Kuvataideakatemian Praxis-ohjelmassa. Huovista kiehtovat erilaiset virtaavat, limittyvät ja kerrostuvat rytmit ja kierrollisuus, läheisyys ja lumoutuminen sekä hitaat luoksetulemiset.
Eero Karjalainen on taidehistorioitsija, kirjoittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii taiteellisen tutkimuksen historiaa suomalaisissa taideyliopistoissa. Karjalainen on lisäksi kiinnostunut kulttuuri- ja tiedepolitiikan risteyksistä sekä taiteen välittämisen ja kulttuuriperinnön tallentamisen praktiikoista.
Teksti on osa Julkisen taiteen vuosikatsausta 2025.
Lähteet ja kirjallisuus:
Bal, Mieke. 2020. Exhibition-ism: Temporal Togetherness. The Contemporary Condition 15. Berlin & Århus: Sternberg Press & ARoS Århusin taidemuseo.
Berry, Josephine. 2025. Planetary Realism. Art Against Apocalypse. London: Sternberg Press.
Braidotti, Rosi. 2024. Tieto ihmisen jälkeen. Suom. Kaisa Kortekallio Tampere: niin & näin.
Cusk, Rachel. 2014. Ääriviivat. Suom. Kaisa Kattelus. Helsinki: S&S.
Elfving, Taru. 2025. Yliluonnollisia oppitunteja Seilissä. Teoksessa Queer-ekologia ja taide. Toim. Seppä, Anita & Klein, Juni. Helsinki: Parvs ja Taideyliopiston Kuvataideakatemia. 132–154.
Hänninen, Siiri. 2024. Pohdintoja suoruudesta. Archinfo. https://www.archinfo.fi/artikkelit/pohdintoja-suoruudesta
Kivinen, Kati & de la Torre, Blanca. 2025. Island as a Shelter. Teoksessa Kivinen, de la Torre & Bhowmik, Samir (toim.) Unfolding Island Ecologies. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia. 15–21.
Koskinen, Kristiina. 2025. Muuttuvan metsän ajallisuudesta. Vuosilusto 15. Metsien aika. Punkaharju: Suomen metsämuseo Lusto ja Metsähistorian Seura. 24–36.
Kwon, Miwon. 2002. One Place After Another. Site-Spesific Art and Locational Identity. Massachusetts Institute of Technology.
Lohtaja, Aleksi. 2024. Uudelleenkäytöt: Johdanto. Teoksessa Kemppinen, Mari, Lohtaja, Aleksi & Savela, Mika (toim.) Uusi paikallinen. Taiteen edistämiskeskus.
Pitkänen, Ella. 2025. Tietokortti: Kuvataiteen käyntimäärät 2024. Frame Contemporary Art Finland.
Salmenoja, Katri. 2024. Tietokortti: Kuvataiteen käyntimäärät 2023. Frame Contemporary Art Finland.
Sokka, Sakarias, Renko, Vappu, Hirvi-Ijäs, Maria, Karttunen, Sari & Lahtinen, Emmi. 2023. Visuaaliset taiteet Suomessa: Selvitys toimialan rahoituksesta, rakenteista ja kehittämistarpeista. Cuporen verkkojulkaisuja 73. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore.
Turun julkisen taiteen eko-opas. 2025. Turun kaupungin julkaisuja. https://wam.fi/wp-content/uploads/sites/2/2025/05/Turun-julkisen-taiteen-eko-opas.pdf
[1] Cusk 2014, 204–205.
[2]Sokka ym. 2023.
[3] Sama.
[4] Bal 2020, 11.
[5] mm. Kwon 2002.
[6] Turun julkisen taiteen eko-opas 2025, 4–6.
[7] Elfving 2025, 146.
[8] Elfving 2025, 146.
[9] Pitkänen 2025; Salmenoja 2024.
[10] Koskinen 2025, 25; Braidotti 2024, 113.
[11] Toinen kirjoittajista keskusteli erään välituntivalvojan kanssa, joka kertoi pitävänsä välituntimerkkiäänestä, sillä sen kuuleminen ei nostata hänessä pintaan kivuliaita koulumuistoja ja ruumiillista stressireaktiota.
[12] Kivinen & de la Torre 2025, 15–16.
[13] Lohtaja 2024, 62.
[14] Ks. https://alustaturku.fi/#projekti
[15] Elfving 2025, 146.
[16] Hänninen 2024.
[17] Berry 2025, 227.