Kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi - valokuva julkisessa taiteessa

Tämä artikkeli perustuu käynnissä olevaan YAMK opinnäytetyöhön, jossa tarkastelen valokuvan asemaa suomalaisessa julkisessa taiteessa, selvitän valokuvataiteilijoiden kokemuksia sekä analysoin toteutuneita teoksia, jotka kuuluvat valokuvan laajennettuun kenttään. Tutkimuskysymykseni on muotoutunut prosessin aikana, alkuperäinen kiinnostukseni koski kaksiulotteisen kuvan muuttumista kolmiulotteiseksi teokseksi, mutta työn edetessä painopiste siirtyi kohti kysymystä siitä, mitä valokuva on julkisen taiteen kontekstissa. 

Valokuvalla on vakiintunut asema suomalaisessa nykytaiteessa, mutta sen rooli julkisessa taiteessa on edelleen suhteellisen pieni. Suomessa käynnistyy vuosittain useita julkisen taiteen hankkeita, jotka muodostavat taiteilijoille merkittävän tulonlähteen. Suomen Taiteilijaseuran vuonna 2022 tekemän Julkisen taiteen teokset, palkkiot ja prosessit 2021 -kyselyn mukaan palkkiot voivat kattaa jopa puolet taiteilijan vuosituloista, ja hankkeiden koettiin lisäävän näkyvyyttä, tunnettuutta ja työtilaisuuksia. Kyselyn vastaajajoukko kuitenkin heijastaa eri taidealojen epätasaista edustusta julkisessa taiteessa: valokuvataiteilijoita oli vain 3 %, kun taas kuvanveistäjiä peräti 50 %. Ero kuvastaa rakenteellista asetelmaa, jossa valokuvaa käytetään julkisissa teoksissa selvästi vähemmän kuin muita kuvataiteen muotoja, eikä valokuva näyttäydy julkisen taiteen yhteydessä yhtä luontevana taidemuotona kuin esimerkiksi veistos tai maalaus.

Miksi valokuva ei kelpaa?

Myös Rakennustietosäätiön ylläpitämä taiderakentamisessa.fi-tietokanta sekä katsaus eri museoiden julkisen taiteen kokoelmiin, vahvistavat saman havainnon. Satojen teosten joukossa valokuvateoksia on vain vähän, ja niissäkin valokuva toimii useimmiten osana laajempaa kokonaisuutta ja vain harvoin itsenäisenä teoksena. Herää kysymys, miksi valokuva itsessään ei kelpaa julkisen taiteen teokseksi? Keskeiseksi nousee pohdinta siitä, mitä valokuva oikeastaan on ja miten julkinen taide määritetään. Opinnäytetyössäni ja tässä artikkelissa julkinen taide määrittyy hankkeissa tuotetuiksi, tiettyyn paikkaan sijoitettavaksi teoksiksi ei kokoelmiin ostetuiksi valokuvateoksiksi, jotka myöhemmin päätyvät julkisiin tiloihin.

Aikaisempien vuosien julkisen taiteen vuosikatsaukset tarkastelevat julkista taidetta muun muassa alueellisuuden, rakenteiden, sisällön ja valta-asetelmien kautta, mutta eivät pureudu siihen, millä tekniikoilla teokset tosiasiassa toteutetaan tai miksi juuri tietyt taidemuodot dominoivat. Kysymys on tärkeä, sillä nykyisessä tilanteessa valokuvataiteilijat (ja myös esitystaiteen edustajat) menettävät sekä työtilaisuuksia että taloudellisia mahdollisuuksia verrattuna muihin taiteen aloihin.

Valokuvataiteilijoiden äänet kuuluviin

Selvittääkseni valokuvataiteilijoiden kokemuksia julkisen taiteen hankkeista ja kilpailuista, laadin kyselytutkimuksen Valokuvataiteilijoiden liiton jäsenille. Vastauksia tuli odotettua vähemmän eikä tutkimusta voi siksi pitää kattavana selvityksenä mutta vähäisen vastausmäärän voi kuitenkin ajatella heijastavan sitä, kuinka tärkeänä oman toiminnan kannalta valokuvataiteilijat pitävät julkisen taiteen hankkeita.

Kyselytutkimuksen vastauksissa korostui kokemus siitä, että valokuvataide ei helposti asetu julkisen taiteen hankkeiden teknisiin ja tuotannollisiin raameihin. Vastauksista käy ilmi, että he jotka eivät vielä ole osallistuneet hankkeisiin olisivat kyllä kiinnostuneita niistä mutta kilpailuehdotusten laatiminen koetaan vaikeaksi, oma materiaalin tuntemus heikoksi eikä kilpailuihin osallistumiseen ole aikaa. Lisäksi avovastaukset toistavat pääsääntöisesti yhtä viestiä; suurin osa julkisen taiteen teoksista sijoitetaan ulos ja se koetaan haastavaksi tai jopa mahdottomaksi paikaksi sijoittaa valokuvaa. Ulkokohteet koettiin selvästi veistostaiteelle tarkoitetuiksi.

Kyselystä käy myös ilmi, että aktiivisesti kilpailuihin osallistuvat myös menestyvät. Tämä viittaa siihen, että kyse ei ole pelkästään taidemuodon rajoista, vaan myös osaamisesta, tukirakenteista ja siitä, millaisia verkostoja valokuvaajilla on. Hankkeissa korostettu materiaalinen pysyvyys ja kolmiulotteisuus saattaa siis ohjata taiteilijoita pois linssipohjaisista ratkaisuista, vaikka nykytekniikat mahdollistavat valokuvan monipuolisen käytön myös ulkokohteissa.

Avovastauksissa nousi esille myös se, että valokuvataitelijoiden tulisi irrotautua galleriatyöskentelyn konventioista mikä koettiin osaltaan vaikeaksi, koska alan koulutuksessa taidetta tehdään aina galleriaan.

Kyselytutkimuksesta voi vetää johtopäätöksen, että valokuvataiteilijat kaipaavat koulutusta niin valokuvan mahdollisuuksista julkisessa tilassa, että käytännön seikoista kuten budjetoinnista, materiaaleista ja kilpailuehdotusten laatimisesta. 

Valokuvan taidehistoriallinen painolasti

Tilaajien keskuudessa elää sitkeästi käsitys, että valokuva on valoherkkä materiaali joka ei kestä aikaa ja olosuhteita julkisessa tilassa. Vaikka teknisiä esteitä valokuva käytölle julkisessa tilassa ei ole ollut yli sataan vuoteen ja nykyaikaiset menetelmät mahdollistavat valokuvalle vielä entistä laajemmat käyttökohteet, vaikuttaa mielikuva valokuvasta hauraana pintana edelleen teosmuodon asemaan julkisissa hankkeissa. 

Tämä muistuttaa jossain määrin valokuvataiteen historiallista kehityskulkua. Varhaiset valokuvat 1800-luvulla nähtiin ensisijassa luonnon kopioina ja dokumentteina eikä taiteena ja integroituminen gallerioihin ja museoihin alkoi vasta modernismin myötä. Suomessa julkisen taiteen perinne painottuu monumentaalisuuteen kuten maalaukseen ja kuvanveistoon, mikä tekee niistä tilaajille tutumpia ja helpommin hahmotettavia vaihtoehtoja. Valokuvalla ei ole vastaavaa pitkää jatkumoa julkisessa tilassa, minkä vuoksi sen materiaalinen ja tilallinen potentiaali jää helposti näkymättömäksi, sekä tilaajille että tekijöille itselleen.

Mitä valokuva voi tuoda rakennettuun ympäristöön?

Valokuvan potentiaali julkisessa tilassa on monipuolinen. Valokuvallinen ajattelu on luonteeltaan kerroksellista, ajallista ja indeksaalista ja valokuvan kolmiulotteiset mahdollisuudet tulevat näkyviin vasta, kun valokuvaa lakataan ajattelemasta ensisijassa kaksiulotteisena pintana. Pohdin itse omassa taiteellisessa prosessissani, että valokuvan on irtauduttava pelkästä kuvapinnasta ja siirryttävä kohti kehollista teosideaa joka ei ole vain katsottava kohde, vaan myös tilallinen elementti joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. 

Tilalliset, materiaalista lähtevät ratkaisut voivat edelleen nojata valokuvauksen ydinajatukseen ja optiseen logiikkaan vaikka teosmuodot poikkeavat perinteisestä vedoksesta. Alkuperäinen tutkimuskysymykseni kuinka kaksiulotteisesta kuvasta tehdään kolmiulotteinen teos, on prosessin aikana tarkenunut pohdinnaksi siitä, millaisin keinoin valokuva voidaan irrottaa seinästä ja muuttaa tilalliseksi, paikkasidonnaiseksi teokseksi.
 

Kirjoittaja:

Linda Varoma on vapaa kirjoittaja, valokuvaaja, kuvajournalisti ja taiteilija. Hän opiskelee julkisen taiteen koulutusohjelmassa LAB-Ammattikorkeakoulussa ja viimeistelee opinnäytetyötään jonka aiheena on valokuva suomalaisessa julkisessa taiteessa.

Teksti on osa Julkisen taiteen vuosikatsausta 2025.