Arkkitehti ja kuvataiteilija Mimma Tuomisalo kirjoittaa kolumnissaan piilottelevasta julkisesta taiteesta.
Marraskuussa silmähdän ylös Jyväskylän kaupunginkirjaston kaakelijulkisivun siihen saumaan, jota pitkin kylkimyyryä etenee pieni ukko. Taide kaupunkiympäristössä on sisällöllinen ja merkityksellinen kerrostuma, jollaista pelkkä arkkitehtuuri ei voi tarjota. Rakennettu ympäristö välittää tietoa eri aikakausien ihmiskuvista ja suunnitteluihanteista, ohjaa ihmiselämää ja mahdollistaa arjen. Kuitenkaan mikään arkkitehtuurikohde, detalji tai tilasarja ei ole sitä, mitä esimerkiksi Isaac Cordalin Cement Eclipses -sarjan hahmo kansalaisopiston iltakurssin jälkeen on kaakelisaumaan jumittuneena.
Jyväskylässäkin vaikuttava nomadinen Äkkigalleria myönsi Cordalille vuonna 2018 Katustipendin, jonka osana Cordalin eri kaupunkeihin kuljettamat ja siellä sopiviksi katsomiinsa paikkoihin liimaamat pienet miehet kulkeutuivat matkatavaroissa Jyväskylän julkisiin tiloihin. Toinen piilotteleva julkinen teos Jyväskylästä on Jussi Heikkilän Silmällä pidettävä (2023). Pronssiselle varpuselle valikoitui osana kesänäyttelyä tarkoituksella jännitteinen sijoituspaikka, kun teos kuikuilee keskustan kävelykadulla erään sinisen roska-astian alta, jonne lintu jäi näyttelyn päätyttyä. Vain osa julkisesta taiteesta päätyy osaksi kaupunkitilaa kilpailuiden tai prosenttiperiaatteella rahoitettujen rakentamisen hankkeiden kautta.
Rakennusteollisuuden hyviin katteisiin tähtäävä, ammattimainen ja valtion tukema toiminta takaa selkeän rahoituksen prosenttihankkeen taiteilijalle. Rakentamishankkeiden taideyhteistyö tuottaa myös olennaisia sopimuksia teoksesta: vakuutukset, kunnossapidon ohjeet ja omistajan vastuun. Taidehanketta pääsee toteuttamaan ammattilaisten joukon kanssa, joiden omaama tekninen tietotaito on valitun tekijän käytettävissä. Prosessit tarjoavat paljon. Ehkä olennaisimpana tekijä saa työstään kohtuullisen korvauksen, mutta sen lisäksi yksittäistapauksenakin rakennukseen integroitunut teos ilmaisee taiteen kuuluvan osaksi välittömimpiä yhteiskuntarakenteitamme.
Julkinen taide toimii kohtaamispaikkana kaupunkilaisille, nostaa alueiden arvoa, houkuttelee yrittäjiä alueelle, jolle se antaa omaleimaisen identiteetin ja luo viihtyisyyttä. Kaupungit käyvät kovaa kilpailua kasvun edellytyksistä etenkin siellä, missä ei olla pääkaupunkiseudun vilkkaan talousalueen välittömässä imussa. Rakentaminen, sijoittaminen ja maankäyttö ovat toisiinsa tiiviisti kytkeytyneitä, eikä lonkeroiden lomasta aina ole helppo hahmottaa, missä kimpun keskellä lymyää hyvä kaupunkiympäristö ja inhimilliset arvot, asukkaiden etu tai yhteinen muisti.
Taide sisältää elinvoimaa, joka voi toimia taloudellisten päämäärien hyödyntämänä valuuttana. Taiteen arvon argumenteiksi on helppo edellisen kappaleen alun tapaan listata sen eittämättömiä hyötyjä kaupunkikehitykselle. Rakennusteollisuuden laman, rasituksella olevan kuntatalouden ja yhteiskuntarauhaa rapauttavan politiikan määrittämässä ajassa pitää kehityskulkujen kanssa samanaikaisesti vahvistaa taiteen ja taiteilijoiden näkökulmaa sekä omistajuutta kaupunkiin, sen kaakelisaumoja ja roskisten alusia ulompanakin.
Sekä kaupunkitilaa että taidetta yhdistää odottamattomuuden ja yllätyksen efektit ja niihin kytkeytyvä potentiaali. Nurkan takaa voi tupsahtaa tuttu, opiskeluaikainen koti saattaa olla vuosien jälkeisellä vierailulla korttelin kokoinen kuoppa kiinteistökehityshanketta mainostavan työmaataulun takana, alikulkukäytävän seinästä sukeltaa pintaan ihminen teräksinen uimalakki edellä. Yllätys tarkoittaa, ettei kaikki ole vielä pysyvää ja päätetty. Kaupungit muuttuvat nopeasti, tällä hetkellä kenties ennätysnopeudella.
Pienimittakaavaisena Isaac Cordalin teossarja piiloutuu osaksi ympäristöään ja saattaa myös joutua hukkateille. Osa hahmoista on kadonnut jo muutamassa vuodessa tiedetyiltä sijoituspaikoiltaan julkisivuremonttien tai kunnostustöiden vuoksi. Hahmoista iso osa oli sijoitettu tavallisen katselukorkeuden yläpuolelle väijyksiin. Ajattelen, että taide todella vaanii varomatonta. Taide ei aina toteuta tilaajan intentiota, vaikka se elävöittäisikin esimerkiksi pysäköintilaitoksen julkisivun, sillä taide tekee myös omiaan. Etenkin julkisessa tilassa, kaikkien yhteisesti tulkittavissa oleva taide on tekijälleenkin yhtä vikuri tytär kuin miten edesmennyt toivakkalaisrunoilija Kaarina Valoaalto negaatiolla kuvaa: omapäinen luomus ei ole kapellimestarin tahdittama orkesteri, velhon lumoama
noiduttu tai taikurin omakseen luulema hiha.
Kirjoittaja:
Mimma Tuomisalo on arkkitehti ja kuvataiteilija. Tällä hetkellä hän on toimii Jyväskylän
kaupunkikuva-arkkitehdin sijaisena. Tuomisalo työskentelee taidegrafiikan laajennetulla kentällä ja
työstää usein taiteensa rinnalla tekstiä. Hänen visuaalisista teoksistaan on usein aistittavissa piileviä
narratiiveja ja yllättäviä assosiaatioita, jotka tarjoavat emotionaalisen lähestymistavan rakennettuun
ympäristöön liittyviin teemoihin.
Teksti on osa Julkisen taiteen vuosikatsausta 2025.